Tämä kipu vie hetkittäin järjen ja jalat alta.
Seuraavaa kipuiskua pelkää. Tuonne jonnekin ristiselkään se iskee ja iskee.
Pelottaa myös että sieltä on oikeasti jotain särkynyt ja täytyy mennä lääkäriin ja ties mitä.
Istua ei uskalla. Syön kävellen lautasen kanssa ympäri taloa.
Lattialla makaaminen on parasta. Sieltä nouseminen hirvittävää.
Nousta sieltä täytyy kun täytyy käydä vessassa ja siellä käyminenkin on vaikea juttu ja navettaan täytyy mennä.
Pukeminen on hidasta ja vaikeaa. Kaikki on hidasta ja vaikeaa.
Bergur ja Fjóla olivat suunnitelleet menevänsä Reykjavikiin päiväksi. Sanoivat peruvansa suunnitelman jos minä tunnen olevani liian kipeä. Sanoin että pitäisivät vaan suunnitelmansa. Vaikka minusta ei nyt ole juuri minkään tekijäksi, minä voin neuvoa apulaisia ja huolehtia että tarpeellinen tulee tehtyä.
Ja niin ne menivät ja niin minä olen työnjohtajana. Kävelen hissukseen ympäriinsä heinätalikon kanssa. Siitä puuttuu yksi piikki ja sillä on huono talikoida enkä minä talikoimaan pystykään mutta otan siitä tukea. Apulaisia on kaksi. Sunna, talon tytär, jota on vaikea neuvoa koska hän ei pidä neuvoista. Hän siis mättää mielin määrin heinää elikoille eteen ja tekee meille ruokaa ja se on iso apu. Toinen on Bes, joka on HelpX apulainen ja joka pitää neuvoista, koska ei tiedä mitä tehdä.
Yritän kavuta traktoriin työntääkseni lehmille heinää. En pääse edes alimmalle askelmalle. Päädyn lattialle vaikeroimaan. Bes ei ole koskaan traktoria ajanut mutta kiipeää pukille ja alkaa polkea kytkintä, kaasua ja jarrua ja työntää kahta vaihdekeppiä eteen ja taakse sekä vääntää rattia minun neuvoessa ovelta. Vaikuttaa olevan iloinen siitä että pääsi ajamaan traktoria.
Yritän juottaa yhden vasikan ja ojennan sille pulloa kun kipuisku heittää taas lattialle vaikeroimaan. Sielläpä olen heinäkasan ja ruokintaesteen välissä. Pullo on kaatunut enkä yllä siihen ja horjuvajalkainen vasikka horjuu heinäkasassa ja on horjua päälleni. Naurattaakin mutta nauraminenkin sattuu. Bes tulee ja ohjailee vasikan muualle horjumaan ja minä hivuttaudun jaloilleni.
Bes on siivoamassa vasikkakarsinoita ja minä olen onnistunut kampeamaan itseni lypsyaseman kautta lehmien parsiaitaukseen. Se oli iso auts enkä aijo yrittää samaa reittiä takaisin. Hissukseen kävellen ja varovaisin liikkein olen saanut siivottua parret. Sitten en pääse parsiaitauksesta pois. Ei auta kuin odottaa että Bes kävelisi ohi. En sentään aijo soittaa ja pyytää tulemaan kesken työnsä. Pienen portin saisin auki, mutta siellä on tehtynä viritys ruokintapöydän päätyyn yhdelle kipeälle lehmälle ja siitä virityksestä en pääsisi ali enkä yli enkä ohi. Isoa porttia en voi avata kun sitä en saisi kuitenkaan kiinni, se kun putoaa avatessa jonkin verran ja sulkiessa sitä pitää nostaa. Normaalisti sukeltaisin sujuvasti rautatankojen välistä läpi. Nyt en. No, Bes tulee aikanaan ja päästää minut portista.
Kokemus sinänsä tämäkin. Olla avuton ja tarvita apua. Selittää toisille vierestä asioita joita yleinsä itse tekee kummemmin ajattelematta. Kaikkea ei ole helppo selittää. Näyttäminen olisi helpompaa vaan kun nyt ei pysty. Ja kuitenkin näin kyvyttömänä tuntea itsensä tarpeelliseksi. Juuri nyt on aivan välttämätöntä että olen lypsymontussa vaikka en pysty siellä muuhun kuin köpöttelemään vaikeasti edestakaisin. Sunna ja Bes pesevät utareita ja kiinnittävät lypsimiä. Fjólan lisäksi minä olen tällä hetkellä ainoa joka nämä lehmät ja laitteet tuntee. Ketkä lehmät kuuluu lypsää ja ketä ei ja ketkä lypsetään eroon ja mitä nappuloita painellaan ja mitä vipuja käännellään.
Iltaa kohti tuntuu että pystyn vähemmän ja vähemmän. Fjóla ja Bergur tulevat kotiin ja Bergur tulee kaupunkivaatteissaan kurkkaamaan navettaan.
Nähdessään minut talikkoineni tasapainoilemassa käy vaihtamassa haalarit ja sanoo tekevänsä hommat loppuun Besin kanssa. Minä tasapainoilen jäisen pihan poikki taloon ja köllähdän olohuoneen lattialle.
Ihanat ihmiset. Päät ovella kysymässä miten voin ja tarvitsenko jotain ja sanomassa että pitää soittaa jos tarvitsen. Kädet hieromassa selkään linimenttiä. Niille on kauheaa nähdä minut tällaisena. Kipua on kipeä katsoa.
Kukaan ei kysele milloin arvelen pystyväni töihin. Saan olla kipeänä. Saan olla.
Ne ovat saaneet minut syömään särkylääkettä enemmän kuin olen tähän mennessä syönyt yhteensä ikinä.
Siitä ne vitsailevat että aijonko taas ensivuonna keriä lampaat. Siihenhän ei kukaan minua patistellut, olisivat tilanneet oikean keritsijän. Itse hinkusin. Ja antoivat minun sitten.
Onko nyt sitten niin että minusta ei ole keritsijäksi? Oikea keritsijä ei sido lammasta vaan pyörittelee sitä kankulta kankulle ja kerii. Minun voimat ja taito ei riitä pitelemään sekä kerimään. Se on nyt kokeiltu 82 kertaa. Lammas karkaa liian usein ja villat lentelee pitkin vajaa ja selkä sökönä.
Mutta olisiko jokin keino jolla saada lammas aloilleen helposti ja mukavasti sekä lampaalle että selälle? Että voisin taas keriä ensi vuonna!
And in English, coming here...
This pain gets me out of my senses and of my legs at times.
I fear for the next pain hit. It hits again and again somewhere there on lower back. Also Its scary to think there could be something really gone wrong there and having to go to doctors and so on.
I dont dare to sit. So I eat walking around the house with my plate.
No comments:
Post a Comment